Helsingin yliopiston tutkija Katri Saarikivi pohti blogissaan, mitä siitä seuraisi, jos empatia olisi tärkein työtaito.
”Voisi kuvitella, että mitä paremmin minkä tahansa palvelun tuottaja kykenee asettumaan asiakkaan asemaan, sitä paremmin osuvan, laadukkaamman ja arvokkaamman tuotteen hän pystyy luomaan.”
Niinhän sitä saattaisi kuvitella. Olen paasannut vuosikausia samaa.
Tuli tarve. Googletin. Päädyin kotimaisen it-firman pakeille. Koska suomalaiset ovat mestareita tekemään järkyttävän surkeita ohjelmistoja, halusin testata tuotetta ensin.
Myyjä ehdotti vuoden määräaikaista sopimusta hintaan 1 788 euroa. Jos taas haluaisin kokeilla systeemiä vaikkapa minuutin, se maksaisi 590 euroa.
Yritin selittää, että on hiukan vaikea ostaa sikaa säkissä. Miksi ihmeessä maksaisin latiakaan ennen kuin tiedän, että sovellus todella sopii tarpeisiini.
Mukava myyjä totesi lempeästi:
”Meillä on asiakkaista vähän huonoja kokemuksia.”
Tiina Räisänen lähetti eilen linkin mainioon kirjoitukseen ”Miten menestyä julkishallinnon tarjouskilpailussa”. Tässä tekstin huipennus:
”Niinpä [myyjä]kandidaatteja ei ole oikeastaan syytä tavata henkilökohtaisesti, eikä tarjouksensa perään kannata soitella. Vaikka yhteydenottosi pyrkisi viestimään yrityksesi halukkuutta, aktiivisuutta, kiinnostusta ja laadukkuutta, ei tilaajaorganisaatio saa ottaa sitä mitenkään huomioon tarjousvertailussa.”
Vieläkin ovat vatsalihakset naurusta kipeät. Teksti kuvastaa niin järjetöntä ihmiskäsitystä. Ikään kuin yksikään meistä voisi päättämällä päättää, että ”minuun ei kukaan voi vaikuttaa”.
Oletko esimerkiksi kuullut joskus kaupan kassalla tällaista keskustelua:
Tämän kuppaisen blogini lukijat kyselevät toisinaan, mitä teen päivät pitkät. Siis sen lisäksi, että naputtelen näsäviisaita postauksia tai jorisen seminaareissa. Onko minulla myös jokin ihan oikea työ?
Tässä uteliaille nuuskuille kerrankin kuvaus siitä, mitä kaltaiseni tuotteistaja turaa kulisseissa. Siis kun en paistattele julkisuudessa tai pakene kirkuvia faneja limusiiniini.
Toimitusjohtaja Jussi ”Nero” Karppinen otti yhteyttä tammikuussa 2014. Hänen yhtiönsä vastaa Helsingin kolmesta Huom!-kiinteistönvälitystoimistosta sekä universumin absoluuttisen keskipisteen – eli Espoon – toimipisteestä.
Kun olin perinteisten myyntikikkojen lisäksi puunannut Jussin kengät ja Bemarin kolmesti, pääsin mukaan projektiin. Hanke kesti koko kevään ja alkusyksyn. Tuloksena syntyi Bonari-valmennus. Nimestä tulee myös tavaramerkki, kunhan PRH muilta kiireiltään ehtii.
Reeta Kantanen on 22-vuotias työtön. Hän purnasi Hesarin (1.9.2014) mielipidekirjoituksessaan, että työnantajat ovat tylyjä nuorille työnhakijoille.
Kantanen oli törmännyt monille tuttuun ilmiöön. Yritysten viestintä on ala-arvoista.
”Päätöksestä ei kuitenkaan kerrottu. Sainko paikan? Enkö saanut paikkaa? Ettekö tulleet päätökseen? En edes tiedä, menivätkö hakemukseni perille.”
Työhakemukset tuntuvat siis katoavan kuin mustaan aukkoon.
Saatan tietää, mistä ongelma juontaa juurensa.
Tänään se tapahtui viimeksi. Se tarkoittaa, että täällä nakkiputkassani
Hups, tuo demari-kohta taisi olla jo niin absurdi, että tyhminkin tämän blogin lukija ymmärtää sen kankeaksi vitsailuksi.
Tietokirjailija, tekniikan tohtori ja entinen vihreiden kansanedustaja Eero Paloheimo kirjoitti kymmenisen vuotta sitten sarjan oivia kolumneja Taloussanomiin. Törmäsin niihin, kun tallensin kesällä arkistojani Evernoten hellään huomaan.
Erityisen ajankohtaiselta tuntui kirjoitus ”Hyvin vointi valtiossa” (5.3.2005). Paloheimo ehdottaa ajatusleikkiä yhteiskunnasta, josta on poistettu kaikki vaikeudet, eriarvoisuus, riskit, yllätykset, piikittely, ilkeydet, todellinen tuska, kärsimys, nälkä, jano, väysymys, turvattomuuden tunne – ja saman tien myös tulevaisuuden unelmat.
Mitä jäisi jäljelle?
Vaikeudet tarkoittaisivat osallistumista tosi-tv-lähetykseen. Kärsimystä ihminen tuntisi hammaslääkärissä. Eksotiikkaosasto hoituisi etnisessä ravintolassa.
Tulos on näennäisen miellyttävä. Harmi vain, että ihminen ei kestä täydellistä tylsyyttä sen enempää kuin häkkiin suljettu villieläin.
Yritys myy terveellistä elämäntapaa. Se on aivoin, reilu ja rento. Me fiksut, vastuulliset asiakkaat olemme kuin yhtä perhettä.
Jawbone UP -ranneke on koristanut oikeaa kättäni runsaan vuoden. Se laskee askeliani ja kertoo, miten on uni maistunut. Kaloreitakin on helppo vahtia, jos etureppu uhkaa turvota.
Harmi vain, että donitsin omistajat kärsivät parista ikävästä muotoiluongelmasta.
Taitava espoolainen parturini Jari Koivisto kokeili pari vuotta sitten Groupon-kampanjaa. Parisataa asiakasta sai kampauksensa tai hiustenleikkuunsa roimasti alennettuun hintaan.
Grouponin myyjä perusteli alennuskuponkejaan niin, että ne tuovat liikkeeseen uusia asiakkaita.
Aluksi kaikki näytti hyvältä. Alennusmyynti tosiaan houkutti Koiviston perheen käsittelyyn kompaniallisen uusia tuttavuuksia. Mutta kuten jokainen tajuaa, puoli-ilmaiset ensikäynnit tuottivat yrittäjällemme vain tappiota.
Koko Groupon-touhun idea on tietenkin se, että osa näistä tutustujista tulee toistekin – ja maksaa palvelusta hinnastohinnan. Niin kävi kuitenkin aniharvoin. Kaimani arvioi, että kaikista alennuskuponkinsa esittäneistä kanta-asiakkaiksi jäi enintään prosentti.
Sain kevään aikana postia monelta akateemiselta työttömältä. He olivat yleensä juuri niitä, jotka väittävät joutuneensa ikärasismin uhreiksi. Yli 50-vuotiaita ei kuulemma enää kukaan palkkaa.
Väitän, että ikärasismi on vain näppärä syntipukki. Sen kontolle on kätevä kaataa omia ongelmia. Näin uhrin hakijan ei tarvitse käsitellä puutteitaan.
Pyysin muutamia tuloksettomia hakemuksia nähtäväkseni. Lupasin kertoa näkemykseni niistä. Lisäksi kysyin, mistä yrityksistä tai organisaatioista hakijat olivat töitä kysyneet.
Useimmat valittajat a) eivät enää vastanneet tai b) kieltäytyivät lähettämästä hakemuksiaan arvioitavakseni. Ilmeisesti sisu valahti sukkiin heti, kun olisi ollut luvassa suoraa palautetta.