Oletko uhri, syyttäjä vai pelastaja?

30.8.2017    Jari Parantainen   5 kommenttia

Olen jo vuosia aprikoinut, miten valmentaminen eroaa kouluttamisesta. Olen kyllä keksinyt (omasta mielestäni) tosi näppärän nyrkkisäännön. Kerron sen myöhemmin. Silti luulen, etten ole vielä aivan maalissa.

Siksi tartuin kesällä opukseen nimeltä The Coaching Habit: Say Less, Ask More & Change the Way You Lead Forever. Kuten nimestäkin näkyy, teos on tarkoitettu johtajille ja esihenkilöille. Mutta ei se mitään, kyllä se käy muillekin. Valmentamisen saloja pläjäys penkoo joka tapauksessa.

Vaikka sivuilla oli roppakaupalla fiksuja neuvoja, kaikkien viisauksien joukosta sitkeimmin mieleeni tarttui näppärä tapa luokitella ihmisiä heidän käytöksensä perusteella.

Kuten tiedät, yleistäminen on fiksua. Tässä on kaikille meille himoyleistäjille jälleen oiva työkalu.

Luokittelun on kehittänyt Stephen Karpman jo 1960-luvun lopulla. Sen nimi on Drama Triangle. Luultavasti draamakolmio on monille tuttu juttu, mutten jostain syystä ole sitä itse noteerannut.

Draamakolmion idea on siis se, että meistä jokainen viihtyy yhdessä kolmesta roolista aina, kun olemme muiden ihmisten kanssa tekemisissä.

  1. Uhri on sitä mieltä, että hänen elämänsä on kovaa ja epäreilua. Hän säälii itseään. Ongelmat ovat muiden syytä, joten hän ei voi tehdä mitään. Lisäksi uhri vetää pelastajia puoleensa, mikä tietysti tuntuu kivalta puolin jos toisin.
  2. Syyttäjä ajattelee, että hänen ympärillään pyörii idiootteja tai muuten häntä arvottomampia typeryksiä. Tässäkin tapauksessa ongelmien syyt löytyvät muualta kuin syyttäjästä itsestään, eli häntä tyhmemmistä lähimmäisistä. Ylemmyys tuntuu hyvältä. Lisäksi syyttäjä ajattelee, että hän ohjaksissa.
  3. Pelastaja syöksyy auttamaan muita: ”Älä taistele, älä huolehdi, minä hoidan ongelmat.” Vaikeudet ovat oikeastaan pelastajan omaa syytä, eivät uhrin. Pelastaja on itseensä tyytyväinen, hänhän on suorastaan korvaamaton.

Kaikilla kolmella roolilla on myös hintansa:

  1. Uhri ei voi mielestään muuttaa mitään, sillä hän on kohtalon vietävänä. Hän on tietysti tehoton ja pitää itsekin itseään turhana. Eikä kukaan pidä valittajista.
  2. Syyttäjä ajautuu lopulta vastuuseen kaikesta. Samalla hän luo uhreja. Syyttäjä on nipottaja ja maikromänitseri. Hänen alaisensa lusmuilevat parhaansa mukaan. Eikä kukaan tietenkään pidä ärhentelijöistä.
  3. Pelastaja huomaa usein, ettei hänen apunsa kelpaa. Moni ajattelee, että hän sekaantuu toisten asioihin. Silti hän etsii sitkeästi uhreja ja pitää draamakolmiota hengissä.

Olikin näistä kuvauksista helppo tunnistaa itsensä. Olen aivan tyypillinen syyttäjä. Sitähän tämä koko Pölli tästä -blogikin todistaa. Ainakin puolet ajasta viisastelen, miten tyhmä joku muu voikaan olla.

The Coaching Habit -kirjan kirjoittaja Michael Bungay Stanier toteaa, että olemme tosi vikkeliä vaihtamaan roolia moneenkin kertaan saman keskustelun aikana. Koska esimerkki kertoo enemmän kuin tuhannen sanan teoriahöpinä, käännän (erittäin vapaamielisesti) tähän katkelman Stanierin tekstistä:

Stanier (syyttäjä): ”Tämän huoneen järjestys on aivan väärä! Olen lähettänyt tielle etukäteen vaatimukseni. Miten vaikeaa on kalustaa huone niin kuin pyysin? Entäs donitsit, älkää hyvät ihmiset syöttäkö osallistujille donitseja. Tilaisuushan alkaa jo vartin päästä!

Asiakas (uhri): ”Minä kyllä lähetin ne toiveet logistiikkaihmisille, mutta on tosi vaikea saada heitä vastaamaan ja nyt olen joutunut organisoimaan koko tämän seminaarin aivan yksin ja…”

Stanier (pelastaja): ”Okei oikei, ei hätää, järjestän sitten tämän tilan itse uudelleen ja tarkistan tekniikan. Keitän kaikille vielä muniakin.”

Asiakas (syyttäjä): ”Tämä on aivan tyypillistä teille primadonna-esiintyjille! Maksamme jo nytkin teille ihan liikaa silti te aina syöksytte fiksailemaan, kun jokin mitätön yksityiskohta ei ole muka kohdallaan.”

Stanier (uhri): ”Minä vain yritän huolehtia, että tilaisuudesta tulisi tosi hyvä. Kukaan ei ymmärrä, miten tärkeä oikein mietitty tila on. Ja heti kun yritän korjata tilanteen, kaikki suuttuvat.”

Stanierin vuoropuhelu on mielestäni aivan mainio. Eiköhän meistä jokainen törmää sekä töissä että kotona jatkuvasti aivan vastaaviin piruetteihin.

Ikävä uutinen on se, että olemme kaikki tuomittuja pyörimään draamakolmiossa lopun elämäämme. Mutta kun tunnistat roolit, pystyt sentään hiukan useammin säätämään reaktioitasi.

Entä mikä se koulutuksen ja valmennuksen ero olikaan? Nyrkkisääntöni menee näin:

Kun koulutan, minä huhkin ja asiakkaani naureskelevat jutuilleni. Kun valmennan, asiakkaat huhkivat ja minä naureskelen heidän jutuilleen.

Lienee selvää, että jos joku haluaa todella oppia jotain, valmentaminen on tehokkaampi tapa. Sikäli itseopiskelu on lopulta ainoa todellinen opiskelumenetelmä.

 (0)



5 kommenttia

  1. Sauli Vähä-Savo kirjoitti:

    Taisi Karpman tuotteistaa 60-luvulla Bernen monimutkaisen transaktioanalyysin ja sen kolme minätilaa (lapsi, vanhempi ja aikuinen) helpommin ymmärrettäväksi draamakolmioksi (uhri, syyttävä ja pelastaja). Jos siis haluaa tehdä tästä monimutkaisempaa, niin transaktionalyysi kannattaa googlettaa :)

     (1)
     (0)
  2. Liisa kirjoitti:

    Mukava ja näppärä luokitelma. Vähän jäi nyt kaivelemaan se, että tässä mallissa valittavana on vain tavalla tai toisella kielteisiä toimintamalleja. Tarjotaanko kirjassa mitään parempaa tilalle, vai onko pointtina vain löytää itsensä yhdestä ei-toivottua käytöstä toteuttavasta porukasta? Terveisin, Syyttäjä

     (1)
     (0)
    • Jari Parantainen kirjoitti:

      Roolimallien idea oli vain tunnistaa hedelmättömiä keskusteluja niin, että niiden loputon kehä olisi helpompi murtaa.

      Koko kirja on sitten kuvausta siitä, miten vaikkapa esimiehen kannattaisi jutella työntekijöidensä kanssa.

      Kuten opuksen nimestä voi aavistella, sen kuvaama valmentaminen perustuu tiettyihin peruskysymyksiin. Valmentaja ei siis tyrkytä oppejaan, vaan auttaa "asiakastaan" oivaltamaan itse.

       (2)
       (0)
  3. JussiL kirjoitti:

    Itse kyseenalaistaisin tuollaisen kaikenkattavan jaottelun roolimalleihin. Siis varsinkin kun vaihtoehtoja ei näytä olevan

    Silti luulen, että monilla ihmisillä tosiaan on taipumusta siihen, että jokin noista kolmesta roolista ylikorostuu elämässä. Sanoisin, että noista kaikkein vaarallisin rooli on tuo uhrin rooli. Se ikävä kyllä näyttää olevan se mitä monet poliitikot edistävät yhteiskunnassa (Maahanmuuttajien on päästävä elelemään työtä tekemättä, sosiaaliturvaa pitää nostaa jotta ihmiset voivat olla mukavammin kotona tekemättä mitään jne).

    Kehottaisin ihmisiä välttämään uhrin roolia kuin ruttoa. Tämä onnistuu mm kun välttää kaikenlaista hyödytöntä valittamista.

     (0)
     (1)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *