Hävittääkö julkisuus lahjuksen tehon?

17.6.2009    Jari Parantainen   7 kommenttia

Tiedotusvälineet paljastavat päivittäin lisää vaalitukeen liittyviä uutisia.  Taustalla on ajatus, että julkisuus poistaisi lahjonnan (anteeksi, piti sanoa ”täysin laillisen ja hyväksyttävän tuen”) vaikutukset. Todellisuudessa vaikutus saattaa olla päinvastainen.

Pääministeri on taas jäänyt kiinni valehtelusta. Hän on yhtäkkiä muistanut muinaisesta sponsoritapaamisesta yksityiskohtia, jotka eivät aiemmin palautuneet mieleen sitten millään.

Niinpä Matti Vanhanen politrukkeineen julkistaa saamiensa lahjusten (anteeksi, piti sanoa ”kaikkia yhteiskunnan sääntöjä ja lakeja noudattavien tukien”) lähteitä päivittäin lisää. Tiedotusvälineet painostavat myös muita puolueita kertomaan rahoittajiaan.

Avoimuudella on tietenkin tavoite. Julkisten lahjusten (anteeksi, piti sanoa ”täysin normaalien ja muissakin maissa hyväksyttyjen tukien”) pitäisi menettää tehonsa. Äänestäjät tietävät, kenen pillin mukaan kukin poliitikko hyppii.

Kansalainen voi tehdä omat päätelmänsä ja antaa äänensä jonkun toisen lahjomalle (anteeksi, piti sanoa ”täysin pyyteettömästi ja epäitsekkäästi tukemalle”) poliitikolle.

Tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, että lahjusten (anteeksi, piti sanoa ”suorastaan toivottavien ja kaikin puolin kivojen tukien”) tai muiden riippuvuuksien paljastaminen vain pahentaa tilannetta.

Taloustieteen ja psykologian professori George Loewenstein Carnegie Mellonin yliopistosta on selvittänyt asiaa kokeellisesti.

Tutkimukseen osallistuvat jaettiin kahtia. Osa heistä sai olla sijoittajia. Toiset taas nimettiin neuvonantajiksi. Sijoittajien piti arvata mahdollisimman tarkasti, paljonko purkissa oli kolikoita. Neuvonantajien tehtävä oli opastaa sijoittajia.

Neuvojia evästettiin lisätiedoilla niin, että he todella pystyisivät auttamaan sijoittajia. Kokeella jäljiteltiin tilannetta, joka toistuu oikeassa elämässä miljoona kertaa päivässä. Konsultti auttaa asiakastaan arvaamaan sijoituskohteen todellisen arvon.

Neuvonantajien palkkiot määräytyivät kahdella eri tavalla:

  1. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat saivat sitä paremman palkkion, mitä tarkemmin heidän asiakkaansa arvasivat tölkissä olevien kolikoiden summan.
  2. Toisen ryhmän konsultit saivat sitä enemmän liksaa, mitä suuremman arvion heidän opastamansa sijoittajat esittivät.

Jälkimmäinen tilanne oli tietenkin sellainen, että sijoittajan ja neuvojan intressit poikkesivat toisistaan.

Neuvonantajan kannatti vääntää arviota mahdollisimman suureksi, vaikka sijoittajan arvaus olisi siinä sivussa mennyt aivan metsään.

Lisäksi joissain tapauksissa sijoittajalle kerrottiin, millainen palkkiomalli hänen konsultillaan olisi. Näin sijoittaja voisi varautua siihen, että hänen oppaallaan saattaa olla myös oma lehmänsä ojassa.

Palkkiojärjestely toimi juuri niin kuin oli odotettavissa.

Jos neuvonantajan etu oli sama kuin sijoittajan, tölkissä tuntui olevan kolikoita 16 dollarin arvosta. Mutta jos neuvoja itse hyötyi mahdollisimman suuresta arvauksesta, lukemaksi tuli keskimäärin 20 dollaria. Korruptiolisä oli siten 20 prosenttia.

Mutta sitten tulee kokeen mielenkiintoisin tulos.

Jos ”korruptoituneiden” konsulttien palkkiojärjestelyt olivat julkisia, he alkoivat pelata omaan pussiinsa entistä enemmän. Keskiarvoksi tuli 24 dollaria!

Tietenkin sijoittajat olivat fiksuja. Kun he kuulivat mielipiteitä vääristävästä palkkiomallista, he ottivat sen huomioon. Niinpä he vähensivät neuvonantajien arvioista liioittelulisän.

Korjausliikkeet eivät kuitenkaan olleet läheskään riittäviä. Sijoittajat vähensivät sijoitusneuvojien arviosta 4 dollaria – eli vain puolet todellisesta vedätyksestä!

Vääristymä ei siis kadonnut, vaikka neuvonantajan intressi oli julkinen.

Sitä paitsi tutkimuksissa on havaittu toinenkin mielenkiintoinen ongelma.

Esimerkiksi Princetonin yliopiston tutkijat äkkäsivät, että itsensä lahjomattomiksi tavalla tai toisella itsensä todistaneet koehenkilöt sortuivat muita helpommin korruptoituneeseen käytökseen.

On oletettavissa, että suomalainen poliitikko toimii samoin.

Kun hän on ensin tunnustanut lahjustensa (anteeksi, piti sanoa ”mitättömien ja hyvää tarkoittavien tukiensa”) määrän, sen jälkeen hän voi rauhassa käyttäytyä juuri niin kuin hänen lahjojansa (anteeksi, piti sanoa ”vain isänmaan parasta toivova ja liiasta varallisuudesta kärsivä tukijansa”) alun perin halusi.

Lahjusten tai muiden sidonnaisuuksien julkistaminen saattaa entisestään lisätä niiden vääristävää vaikutusta.

Lähde: Why We Make Mistakes, Joseph T. Hallinan 2009
 (0)



7 kommenttia

  1. Janne Kauppi kirjoitti:

    Tuo on verrattavissa amerikkalaisten sodankäyntiin liittyvään sensuuriin, joka toimii käänteisesti niin, että asiaa tuputetaan tiedotusvälineissä niin paljon kuin keritään. Ei mene aikaakaan kun kaikki ovat niin korviaan myöten täynnä asiaa, että mikään asiaan liittyvä uutinen ei jaksa enää kiinnostaa ketään.

    Sama toimii tässä. Matin (anteeksi, piti sanoa pikku sontiainen) kannattaisi ruokkia mediaa joka päivä jollain yksityiskohdalla kiertoteitse niin kohta kukaan ei enää noteeraisi uutisia ja täysin laillisista ja hyväksyttävistä tuista (anteeksi, piti sanoa lahjuksista) tulisi lähes hyväksyttäviä.

     (0)
     (0)
  2. Mikko kirjoitti:

    Olisi kiinnostavaa tietää, miten nuo seminaarimaksuiksi naamioidut "lailliset ja hyväksyttävät" tuet menevät läpi yritysverotuksessa...

     (0)
     (0)
  3. Jari Parantainen kirjoitti:

    Jutussa lähteenä käyttämäni kirjan kirjoittaja Joseph T. Hallinan kertoo myös muita esimerkkejä siitä, miten näennäinen avoimuus vain pahentaa tilannetta. Yksi niistä koskee tupakkateollisuutta.

    Tehtaiden on jo vuosikymmenien ajan ollut pakko pakko painaa savukeaskeihin varoituksia tuotteidensa epäterveellisyydestä.

    Kun sairastuneet ovat haastaneet tupakanvalmistajia oikeuteen, nikotiinilla rikastuneet ovat vedonneet pakollisiin varoituksiin: "Hei, mehän varoitimme täysin avoimesti, että keuhkosyöpä iskee."

    Poliitikot yrittävät pestä lahjusrahansa puhtaaksi samalla tavalla. Kun tuet ovat julkisia, he voivat sanoa jälkikäteen: "Hei, mehän kerroimme aivan avoimesti, miten meitä on lahjottu!".

     (0)
     (0)
  4. Cristina Andersson kirjoitti:

    Viimeinen, joka kuolee on toivo. Näin on joku viisas sanonut. Kun ihminen ahneuksissaan alkaa arvioida purkin sisältöä, hän toivoo tietysti, että siellä olisi mahdollisimman paljon. Jos mahdollisuutta vähentäviä faktoja tuodaan esille, ihminen vähentää arviotaan, mutta toivo elää - jospa kuitenkin saisi enemmän - samalla pohditaan faktojen esittäjän motiiveja.

    Varsinaista suoraa lahjontaa pahempi on rakenteellinen korruptio, joka Suomessa on vallalla. Suomesta sanotaan, että tämä ei ole valtio vaan klubi ja sen kertoo rakenteellisen korruption ytimen. Klubin jäsenillä on aina kämmenet ojossa, kun "hankkeiden" resursseja allokoidaan.

    Suorasta lahjonnasta on helppo ottaa syylliset kiinni, mutta rakenteellinen korruptio on niin nerokas systeemi, että se vaikuttaa "kaikkien edun mukaiselta". Oletteko joskus olleet virallisten tai klubipiirien kanssa kehittelemässä projekteja? Kun käynnistämisen aika alkaa lähestyä, teille kerrotaan, että "me jatketaan tästä omin voimin tai jonkun subventoidun tahon kanssa". Ideanne vietiin.

    Vaalirahasotku alkaa kyllä jo muistuttaa suoraa lahjontaa. Vähemmästäkin pitäisi vetää johtopäätöksiä, mutta niin kauan kuin klubitakki on prässissä, niin niitä ei tarvitse vetää...

     (0)
     (0)
    • Jari Parantainen kirjoitti:

      Christina, kiitos osuvasta näkökulmastasi!

      Luulen, että Suomen korruptoimaton maine liittyy juuri tuohon rakenteelliseen puoleen. Suomalaisten ihastelemat kansainväliset korruptiotutkimuksethan perustuvat siihen, että tutkimuslaitoksen porukka kysyy suomalaisilta itseltään, onko näkynyt mätiä viranomaisia tai liikekumppaneita. Kun täällä ei ehkä ole kovin yleisesti siirrelty seteleitä ruskeissa kuorissa, kaikki tuntuu olevan oikein mallillaan! Siinä sivussa unohtuu juuri tuo klubikuvio, joka on kuitenkin ihan sitä itseään sekin.

       (0)
       (0)
  5. Ensinnäkin kehut laadukkaasta blogista (ovat niin harvassa etten jaksa lukea edes omaani).

    Esittelemässäsi testissä sijoitttajat osasivat tehdä korjausliikkeen (tosin vajaavaisen), kun heille kerrottiin avoimuuden nimissä, että tietyt neuvojat haluavat saada tietynlaisia tuloksia.
    Tämähän demokratiassamme vastaisi tilannetta, jossa ennen vaaleja puolueiden ja ehdokkaiden tulisi julkistaa tukijansa ja rahoittajansa. Näetkö että kansa osaisi tehdä sijoittajien tapaan jonkinlaisia korjausliikkeitä? Entä olisivatko ne liian vähäisiä vai suuria?

     (0)
     (0)
    • Jari Parantainen kirjoitti:

      Ville-Veikko, esitit hyvä kysymyksen!

      Sehän tässä on ongelma, että molemmat vaihtoehdot tuntuvat puutteellisilta:
      1. Jos puolueet eivät paljasta tukiaan, lobbarit jäävät kaikessa rauhassa lymyämään kulisseihin.
      2. Jos sponsorit ja summat ovat julkisia, luultavasti ainakin osa poliitikoista saa mielestään luvan heittäytyä julkeaksi.

      Ilman rahaakaan puoluekuviot eivät pyöri. Tosin sitä varten on keksitty esim. puoluetuki. Tuloja kertyy myös puolueiden omista bisneksistä.

      Kokeen perusteella äänestäjien korjausliikkeet menisivät helposti pieleen. Nehän perustuvat aina kuitenkin vain spekulointiin siitä, miten paljon ehdokkaan (ja hänen lahjojansa) intressi on vaikuttanut päätöksiin.

       (0)
       (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *