Perinteinen äänestys on varsinainen keskustelun tappaja. Millainen voisi olla parempi malli?
Vaikka perinteistä äänestystä pidetään demokratian tunnusmerkkinä, sitä voi toisaalta pitää hyvin mustavalkoisena enemmistödiktatuurin välineenä. Kun joku vain tuskastuu tarpeeksi, hän ehdottaa äänestystä.
Hoblaa, pian onkin tehty päätös, johon jokaisen on tyydyttävä.
Keskustelu loppuu siihen. Tappiolle jääneet vetäytyvät narisemaan ja nuolemaan haavojaan keskenään.
Tulos on toki selkeä, mutta onko se varmasti paras? Olisiko ollut löydettävissä vielä napakampi vaihtoehto? Se jää perinteisen äkkikuolema-menetelmän vuoksi arvoitukseksi. Ja mikä pahinta, luultavasti hyvin harvat äänestyksessä turpaansa saaneet ovat sitoutuneita päätökseen. Se ei voi olla järkevä tavoite.
Jim Highsmith kiinnittää huomiota tähän näkökulmaan ketterää projektijohtamista käsittelevässä kirjassaan Agile Project Management. Vaikka äijä ei ruotsalainen olekaan, hän ehdottaa, että perinteisen kyllä-ei-tyyppisen äänestyksen sijaan kannattaisi laatia laajempi asteikko.
Se jakautuu viiteen eri vaihtoehtoon seuraavasti:
1. Kannatan
2. Kannatan varauksin
3. Tunteeni ovat sekavat / en osaa sanoa
4. En kannata, mutta sitoudun päätökseen
5. En kannata, käytän veto-oikeuttani
Nämä pykälät kannattaa vielä levittää asteikoksi esimerkiksi seuraavasti:
Jokainen merkitsee mielipiteensä asteikolle, joka on puolesta-vastaan-mallia hienosyisempi. Tavoiteena onkin, että moisen ”liukusäätimen” avulla jokainen saisi tilaisuuden perustella mielipiteensä.
Näin muutkin äänestäjät saattavat kuulla näkökulmia, jotka jäisivät muuten kokonaan pimentoon. Tai ainakin he voivat ymmärtää muiden äänestäjien näkemyksiä ja niiden taustoja. Vanha äkkiväärä menetelmä kun ei rohkaise kovin monipuoliseen diskuteeraamiseen.
Kiinnitä erityistä huomiota neljänteen kohtaan, joka jää perinteisessä äänestyksessä yleensä kokonaan käsittelemättä. Se antaa äänestäjälle mahdollisuuden jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä, mutta silti hän katsoo voivansa elää päätöksen kanssa.
Jo pelkästään se, että tuo ”ylimääräinen” valinta on selkeästi tarjolla, helpottaa monien sitoutumista yhteisiin päätöksiin.
Etenkin sitoutumistaan vain teeskentelevät ryhmän jäsenet ovat vaarallisia. Highsmithin malli rohkaisee jokaista ideoimaan, kuuntelemaan toistensa mielipiteitä ja löytämään ratkaisut, joihin kaikki sitoutuisivat aidosti.
